HS mielipide: Koulussa on järjestelmävirhe:­ pakko

Hesari julkaisi tänään mielipidekirjoi­tukseni (alla) liittyen koulujen paheneviin työrauhaongelmi­in. Harmillisesti juttua oli lyhennetty siten, että rakkauteen, turvallisuuteen­ ja rajoihin liittyvät näkökulmat olivat jääneet kokonaan pois. Mutta tiivistettynä: vastuuntunto kasvaa sillä, että saa rakastavassa ja turvallisessa ympäristössä mahdollisuuksia­ ottaa todellista vastuuta elämästään. Oman näkemykseni mukaan paljon enemmän vastuuta kuin nykyisessä peruskoulussa. Se ei tuota minäminä-keskei­siä ihmisiä, vaan terveellä tavalla kypsiä ja vastuuntuntoisi­a ihmisiä. Tästä on jo yli 40 vuoden kokemus maailmalla toimivissa vapaissa ja demokraattisist­a kouluissa. Jos asia kiinnostaa enemmän, käy tutustumassa täällä: turunvapaakoulu.blogspot.com tai liity fb-ryhmäämme facebook.com/turunvapaakoulu

Kevätterveisin Iida

---------

Koulussa on järjestelmävirhe:­ pakko

Syi­tä kou­lu­jen kär­jis­ty­nei­­siin työ­rau­ha­on­g­el­miin on et­sit­ty niin van­hem­muu­des­­ta, kult­tuu­ris­ta­, liias­ta lap­si­läh­töi­­syy­des­tä kuin opet­ta­jis­ta­­kin, mut­ta har­voin it­se kou­lu­jär­jes­­tel­män pe­rus­tas­ta.

Kou­lu­jär­jes­­tel­mäm­me pe­rus­tuu pak­koon: kaik­kien pi­tää opis­kel­la sa­maan tah­tiin hen­ki­lö­koh­t­ai­ses­ta kiin­nos­tuk­se­s­ta riip­pu­mat­ta.­ Eri­lai­set ope­tus­me­ne­t­el­mät ja eriyt­tä­mi­nen­ ei­vät muu­ta it­se pak­koa.
Pak­ko on kit­ke­rää myrk­kyä lap­sen val­ta­val­le op­pi­mis­ha­lu­l­le. Op­pi­lail­la ei vie­lä­kään ole to­del­lis­ta val­taa vai­kut­taa kou­lus­sa it­seään kos­ke­viin asioi­hin ra­ken­ta­val­l­a ta­val­la, jol­loin vaih­to­eh­dok­­si jää kiel­täy­ty­mi­­nen.

Aiem­min pak­koon kan­nat­ti tai­pua, kos­ka kou­lu­tus ta­ka­si va­kaan työn. Nyt elä­mäs­sä tar­vi­taan it­se­tun­te­mu­s­ta, in­to­hi­moa, it­se­näis­tä ajat­te­lua ja ky­kyä rai­va­ta it­sel­leen so­pi­va paik­ka yk­si­löl­li­se­n osaa­mi­sen­sa avul­la. Näi­den opet­ta­mi­ses­­sa kou­lu ei pär­jää, ei­kä nuor­ten sik­si kan­na­ta enää suos­tua pak­koon.

En­tä­pä jos pak­koon pe­rus­tu­va kou­lu on aut­ta­mat­to­m­as­ti van­hen­tu­nut ja op­pi­lai­den li­sään­ty­nyt "häi­riö­käyt­t­äy­ty­mi­nen" vain luon­nol­li­nen­ reak­tio jär­jes­tel­män­ jär­jet­tö­myy­­teen muut­tu­nees­sa­ maail­mas­sa? Mil­lai­nen oli­si jär­jes­tel­mä,­ jos­sa opet­ta­jat ei­vät tar­vit­si­si pak­ko­kei­no­j­a saa­dak­seen op­pi­laan te­ke­mään jo­tain, jo­ka ei ole täl­le mie­le­käs­tä?

Vaih­to­eh­to­n­a kou­lu­jär­jes­­tel­män ke­hit­tä­mi­se­k­si ovat va­paat ja de­mo­kraat­ti­­set kou­lut, jot­ka vas­taa­vat muut­tu­neen maail­man aset­ta­miin haas­tei­siin ny­kyis­tä kou­lu­jär­jes­­tel­mää pa­rem­min. Näis­sä kou­luis­sa op­pi­laan oma op­pi­mis­ha­lu­ ja kiin­nos­tus oh­jaa­vat opis­ke­lua, ja op­pi­laat ovat mu­ka­na kai­kes­sa kou­lun pää­tök­sen­teo­s­sa.

Tun­ne­tuim­pia­ de­mo­kraat­ti­­sia ku­lu­ja ovat Sud­bu­ry-kou­l­ut, joi­ta on maail­mas­sa vii­ti­sen­kym­­men­tä. Jos tah­toa on, va­paan tai de­mo­kraat­ti­­sen kou­lun pe­ri­aat­tei­t­a voi­daan to­teut­taa myös ny­kyi­sis­sä suo­ma­lai­sis­­sa kou­luis­sa.

Ii­da M. ­Kor­pe­la
opet­ta­ja, toi­min­nan­joh­­ta­ja
Tu­run va­paa kou­lu -han­ke

Uusia tuulia

Tähän blogiin ei tällä haavaa näytä syntyvän tekstejä, mutta käyhän kurkkaamassa mitä me Turussa puuhataan ja ota yhteyttä jos projekti kiinnostaa!
turunvapaakoulu.blogspot.com

Hyvää uutta vuotta!

Menestymisestä osaamiseen

Helsingin Sanomat 29.5.2012 kirjoitti hyvän artikkelin numeroarvioinnin ongelmista:
Numerot haittaavat oppimista.

Tutkimusten mukaan numeroarviointi
1. vähentää kiinnostusta opittavaan asiaan
2. saa oppilaan suosimaan helpoimpia mahdollisia tehtäviä
3. heikentää oppilaiden ajattelua.

Muistellessani omaa kouluaikaani näen kaikkien kolmen kohdan toteutuneen kohdallani.

Olin lahjakas ja vähän kaikesta kiinnostunut oppilas ja pärjäsin koulussa keskimäärin oikein hyvin. Numeroarviointi sai minut kuitenkin kiinnostumaan lähinnä siitä, että saisin hyviä numeroita.

Lukiossa nautin kovasti kuvataiteesta ja kävin lukiota, jossa olisi ollut tarjolla kursseja siitä vaikka millä mitalla. Numeroiden takia taktikoin kuitenkin niin, että lopetin kuvataiteen kurssit siinä vaiheessa kun tajusin että seuraava yhdeksikkö pudottaisi oppiaineen keskiarvoni kympistä yhdeksikköön. Siis jätin tekemättä sitä, mistä pidin ja missä olin hyvä siksi, koska en halunnut täydellisen arvosanan putoavan pykälääkään. Silti niissä aineissa, joissa arvosanani olivat skaalan alapäästä, tavallaan luovutin enkä edes tavoitellut parempia numeroita. Numeroarviointi ei siis toiminut kannustavana edes niissä aineissa.

Numeroarvioinnin vuoksi valitsin erilaisiin töihin aina sellaisia aiheita tai tehtäviä, joilla varmistaisin hyvän arvosanan. Fuskasinkin eri tavoilla melko usein, sillä numerot olivat tärkein. Ja kyllä, kommentti "tuleeko tämä kokeeseen?" kuultiin usein suustani. 

Numeroarvioinnin (tai kirjain-) vuoksi päätin kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa lyhyen matematiikan, vaikka olin käynyt pitkän matematiikan kurssit. En halunnut ylioppilastodistukseeni Magnaa huonompia arvosanoja, enkä mielellään niitä magnojakaan. 

Kaikella tällä oli taatusti vaikutusta kiinnosukseeni opittavaan asiaan. Aika kaukana oppimista koskevista ihanteista.


Aikuisena olen kiinnostunut monista aivan uusista asioista ja uppoutunut niihin koko sydämestäni. Oppimisen tehokkuus on toistuvasti hämmästyttänyt itsenikin. Aika katoaa, ei ole erillistä "tietoa" ja "minää" joka haluaa hallita tuon tiedon, on vain tekeminen,  kaikki menee omalla painollaan ja yhtäkkiä huomaan että on kulunut tunteja. Enkä ole kaivannut saada numeroarviointia siitä, kuinka hyvin olen oppinut tai nyt hallitsen jonkin kiinnostuksen kohteeni tiedot. Sanallinen arviointi sen sijaan - mihin voisin seuraavaksi keskittyä syvemmin, missä on ongelmia, mitä voisin tehdä niille - olisi aina tervetullutta.

On jännää, miten hitaasti numeroarvioinnin ongelmat aletaan tunnustaa ja miten hitaasti koulumaailman arviointikäytännöt aidosti muuttuvat, vaikka nämä asiat on tiedetty jo kauan.Tiedän, että numeroarviointi helpottaa mm. jatko-opintoihin hakevien vertailua, mutta on vaikeaa nähdä, kenen etua numeroarviointi lopulta palvelee, jos pintaa raaputetaan yhtään syvemmin. Halutaanko peruskoulun jälkeisiin opiskelupaikkoihinkaan lopulta sellaisia opiskelijoita (jollainen itse olin), jotka ovat saaneet hyviä numeroita, mutta joilta puuttuu syvempi sisäinen motivaatio, halu haastaa itsensä ja rohkeus tehdä virheitä ja oppia niistä?

Mokaamisen jalo taito

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomissa 12.5.2012 siinä, kuinka lapsia tulisi kannustaa ennen kaikkea yrittämään ja mokaamaankin. Lapsen kannustaminen kertomalla kuinka hyvä/fiksu/taitava hän on voi aiheuttaa epäonnistumisen pelkoa, mutta ilman epäonnistumisia ei synny todellisia osaajia. Sen sijaan lasta tulisi kannustaa yrittämään ja kehua siitä, kun hän niin tekee. Se saa hänet yrittämään entistä kovemmin tulevaisuudessa. Mokat taas opettavat (kokemuksesta ;)) usein enemmän kuin se, että asiat menevät kaikin puolin ennalta suunnitellusti.

Kaaro kirjoittaa:

Fyysikko Nils Bohr sanoi aikoinaan, että asiantuntija on henkilö, joka on tehnyt kaikki mahdolliset virheet omalla erikoisalueellaan. Se on se viesti, joka meidän pitäisi saada lapsillemme perille.

Lauri Järvilehto: Oppimisen vallankumous

Filosofi Lauri Järvilehto kirjoitti juuri blogissaan Ajattelun ammattilainen oppimisen uusista tuulista otsikolla Oppimisen vallankumous: siitä miten tieteellinen tutkimus on mullistanut käsityksen oppimisesta viime vuosikymmeninä. Esimerkkinä käytetään joskus aiemminkin näkemääni hienoa videota Khan Academysta ja sen testatusta ja toimivaksi havaitusta oppimiskäsityksestä. Tietämys ja välineet ovat olemassa, vaaditaan vain uskallusta heittäytyä kokeilemaan uutta.

Tämä on Järvilehdon sanoin oppimisen vallankumous. Kannattaa lukea ja katsoa!

Ihanat aivot - mutta miten saada niistä irti enemmän?

Olen rakastunut. Aivoihini. <3
Haluatko oppia lukemaan ainakin tuplasti nopeammin ja muistaa lukemasi nykyistä paremmin?

Pitkästä opiskelu-urasta huolimatta en koskaan oikein oppinut nauttimaan tenttikirjoista. Vaikka olin kiinnostunut opiskelemistani aiheista, tenttikirjojen lukeminen oli mielestäni hidasta ja takkusi. Vähän väliä piti palata tekstissä taaksepäin tarkistamaan jo luettua ja tuntui etten muista mitään enkä opi hallitsemaan kokonaisuuksia niin hyvin kuin toivoin. Harvoin menin tenttiin hyvin valmistautuneena ja luottavaisin mielin. Useimmiten joten kuten lukeneena, välillä lukematta, välillä jätin menemättä. Silti jotenkin sain kahdeksassa vuodessa kaksi pätevyyttä ja yhden lapsen, mihin olen itse tyytyväinen. Mutta olisinko hyötynyt, jos yliopistossa olisi opetettu parempaa lukutekniikkaa? Ihan taatusti! Ja ne mindmapit, en voi väittää koskaan suorastaan rakastaneeni niitä...
  
Törmäsin kirjastossa Mari Aulangon kirjaan Minä osaan - anna aivojesi toimia. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 1991, mutta parinkymmenen vuoden iästään huolimatta täyttä rautaa. Kirjan neljä osa-aluetta käsittelevät viisasta lukemista, muistiinpanojen tekemistä (mind map), muistin toimintaa ja aivoja - erittäin hyviä aiheita siis, mutta parasta kirjassa oli ihasteleva, rohkaiseva, innostava, onnistumisen kokemuksia luova ja itseluottamusta lisäävä ote! Tiedän, että aiheesta on kirjoitettu sadoittain tai tuhansittain kirjoja, mutta minuun puri tämän kirjan tiiviys, lempeys ja toimivuus sekä ajatus, että kaikkea elämässä vastaan tulevaa voi lähestyä oppimismahdollisuutena. Tai ehkä vain oikea kirja osui oikeisiin käsiin oikealla hetkellä, ken tietää?

Mikä vaikuttaa eniten kykyymme oppia ja muistaa? Omat uskomuksemme.

Jos olemme oppineet ajattelemaan, että oppiminen on vaikeaa ja vaatii työtä ja että iän myötä muisti heikkenee jo kolmenkympin iästä lähtien, niin käy taatusti. Toteutamme itse uskomuksemme. Mutta aivojemme potentiaali on rajaton tai lähes rajaton. Aivot ovat edelleen tieteelle hyvin puuttellisesti tunnettu avaruus, vaikka tietämys karttuukin jatkuvasti. Toisin kuin aiemmin uskottiin, aivoilla on uskomaton kyky uusiutua ja lisäksi vanhemman ihmisen kokemus auttaa häntä oppimaan ja muistamaan jopa tehokkaammin kuin lapsi. Jos valitsemme uskoa jälkimmäisellä tavalla, voimme puolestaan elää sen näkemyksen todeksi. Minä tiedän kumman haluan valita!

Viisaassa lukemisessa olennaista on läsnäoleva keskittynyt lukeminen. Silloin lukeminen sujuu tehokkaammin ja mieleen jää enemmän. Tiesin jo ennestään siitä, miten katsetta pitäisi kirjan sivulla kuljettaa, mutta tässä kirjassa annettiin vaiheittaiset ohjeet uuden lukemistavan opetteluun ja harjoitteluvälineenä toimi itse kirja. Kun ihminen lukee nopeammin ja muistaa paremmin, hän alkaa luottaa oppimiskykyynsä ja iloita siitä.


Monet kirjan asioista aivolohkojen toiminnasta lyhyt- ja pitkäkestoiseen muistiin ja erilaisiin oppimistapoihin ovat monille ainakin jossain määrin tuttuja jo muualta, joten niitä en tähän referoi. Kuitenkin ihanista aivoistamme on mahdollista saada käyttöön tietoisen ja analyyttisen ajattelun lisäksi alitajuinen potentiaali, mutta annammeko sille tilaa? Aulanko pohtii kirjassa myös sitä, miten koulu huomioi käytännössä olemassaolevan muistamista ja oppimista koskevan tietämyksen. Tarjoaako koulu riittävästi mahdollisuuksia oikean aivolohkon käyttöön ja aivolohkojen väliseen yhteitoimintaan? Saako koulussa liikkua opiskellessaan? Onko luovuus jotain, joka edelleen varataan tietyille "poikkeaville" yksilöille, joita ei saada mukautumaan yleisiin opettamisen ja oppimisen käytäntöihin? Vai onko koulu uudistunut aidosti?

Tehottomat tai itselle sopimattomat oppimismenetelmät johtavat usein oppimisen ilon kadottamiseen.

Oppimisen ilon kadottaminen on Aulangon mielestä henkilökohtainen, kansakunnan ja ihmiskunnan draama (vai tragedia?). Yksilötasolla se johtaa elämään, joka ei maistu miltään, uuvuttaa ja jäykistää, muuttaa innokkaan löytöretkeilijän patsaaksi, joka katselee elämän ohikulkua näkemättömin silmin. Kansakunnan tasolla organisaatioilta vaaditaan ihan uudenlaista huolenpitoa ja välittämistä ihmisistä. Ihmiskunnan tasolla oppimistaitoa, kykyä muuttumiseen ei tarvita pelkästään teknisen ja taloudellisen lisäkehityksen aikaansaamiseen, vaan niiden aiheuttamien tuhojen ja uhkien korjaamiseen ja torjumiseen. Ihmiskunta kohtaa parhaillaan haasteita, joista selviäminen tulee vaatimaan aivan uudenlaista olemisen tapaa ja ajattelua.

Loppuun lainaus kirjasta (s.126):

"Eräässä kummallisessa yhteiskunnassa on toimittu jo usean sukupolven ajan niin, että kaikki työt ja tehtävät opetetaan tekemään yhdellä kädellä, vasemmalla. Sen käyttöön rohkaistaan, siitä palkitaan -- silloinkin kun työ on vaujeaa suorittaa ilman oikean käden apua. Oikea käsi olisi silloin tällöin ihan hyödyllinen, mutta se on käytön puutteessa tullut työkyvyttömäksi...

Tiukan paikan tullen tällaisen yksikätisen avuksi haetaan toinen ihminen, jonka on annettu oikea kätensä työkädeksi tai hän on tehnyt sen salaa... Häntä pidetään erikoisena, mutta esim. yritykset ovat huomanneet, että kannattaa sietää paria tällaista palkkalistoillaan. Tai sitten nämä vasemman käden käyttäjät viedään johonkin erityiseen paikkaan esim. saunailtaan tai korpihotelliin ja kas! oikea käsi saadaan vertymään tilapäisesti kuntoon. -- Mitähän jälkeä syntyisi, jos kaikki tämän yhteiskunnan jäsenet olisivat kaksikätisiä!

Mieletön yhteiskuntaluomus, vai?? Sellaisessahan me elämme, kunhan käsi-sanan tilalle vaihdetaan aivopuolisko!"

(Onnistuiko lukunopeuden tuplaaminen? Onnistui ja ylikin. Oppiminen jatkuu. Tämä kirjoitus on muuten laadittu midmapin avulla!)

Postmoderni vanhemmuus ja mitä sen jälkeen?

Olen miettinyt nykyisin yleisiä vanhemmuuden (tai laajemmuuden aikuisuuden) ongelmia. Miksi tuntuu että niin monilta on vanhemmuus jollain tavalla hukassa (arvioimatta lainkaan itseäni tässä suhteessa)? Onko tämä käsitys vain nostalgista harhaa (en usko että mikään mennyt aika on kokonaisuutena ollut jotenkin parempi kuin nykyinen), vai onko siinä jotain perää?

Pari viikkoa sitten sain työpaikallani seurata psykoterapeutti FT Florence Schmittin huippuluentoa, joka antoi näkökulmia moniin kysymyksiini ja pohdintoihini.  Kollegoilta kuulin esityksen jälkeen kommentteja tyyliin: ”paras vanhempainiltaesitys ikinä!” Enkä väitä vastaan!

Luennossaan Schmitt kuvasi osuvasti millaisia seurauksia siirtyminen modernista maailmankuvasta postmoderniin on aiheuttanut perheille tai yleisemmin kasvattajilllle (tai, kirjoittajan omana huomiona, edelleen kaikille elämänalueille) ja sitä kautta lapsille. Eli miten monet nykyiset ongelmat ovat nähdäkseni loogista seurausta postmodernista maailmankuvasta sen äärimuodossa.

Tässä muutamia poimintojani esityksestä tekemistäni muistiinpanoista (Korostan että nämä ovat vain muistiinpanojani luennosta, eivät itse luennon sisältö sellaisenaan):
_____________________________________

Mitä on postmoderni vanhemmuus:

- Postmoderniin maailmankuvaan liittyy (ainakin liiallisuuksiin mennessään) itsensä toteuttamisen pakko, identiteetin rakentamisen projekti, joka on itsekeskeinen, itseriittoinen ja mielihyväkeskeinen projekti ja joka ajaa muiden arvojen edelle.
--> Onko aikuisuuden määritelmä auttamatta vanhentunut? ("Aikuinen"= kypsä suhde itseensä, hyväksyy itsensä, on itsenäistynyt suhteessa primääriperheeseensä, kykenee sitoutumaan puolisoon ja lapsiin, kantaa vastuuta itsestään ja muista, myös kollektiivista vastuuta.)
- Postmodernia identiteettiä rakennetaan pitkälti kuluttamalla.
- Postmodernissa maailmankuvassa elävälle, voimakkaasti itsensä toteuttamiseen keskittyneelle ihmiselle vanhemmuus on suuri mielentilan muutos. Vanhemmuudessa on vaikeaa siirtyminen riippumattomuudesta riippuvuuteen ja riippuvuuden kohteena olemiseen; itsensä ja kehonsa asettamista toisen ihmisen palvelukseen, kun elämän keskiössä on ollut oman identiteetin rakentaminen.
- Aikaisemmin maailmassa on ollut melko itsestäänselvää, että jossain vaiheessa lapsia tulee, nykyään lastensaantitoivetta ajoitetaan mm. työurien suhteen ja pyritään optimoimaan  ”täydelliseen hetkeen”. Vanhemmuudesta on tullut yhä enemmän valinta.

-Mielihyvähakuisuuden seurauksia maailmassa:

• pelätään aiheuttaa lapsen ikätasolle sopivia pettymyksiä

• ei osata kohdata lapsen pahaa oloa ja kiukkua

• halutaan miellyttää ja "kunnioittaa" lasta: esim. "Mitä ostettaisiin?" ”Mitä sä haluaisit syödä?”

• on kiire saada lapsi (ja lapsilla tulla) itsenäiseksi ja isoksi

• kilpailu, elämyshakuisuus ja riittämättömyyden tunteet tunkeutuvat koululaisten elämään

• ei opita sietämään odottamista

• nuoret kasvavat keskenään, missä ovat aikuiset?

• elämän ollessa loputtomien valintojen valintatalo, on tuskallista joutua luopumaan mistään

- "laatuajan" tai "oman ajan" tarve: Miksi arki ei riitä tai kelpaa? Mikä väsyttää nuoret vanhemmat? Kun lapsen kanssa on tylsää ja on menettänyt kyvyn nauttia pienistä asioista ja olla läsnä.

-Oman vanhemman jatkuva  välinpitämättömyys saa lapsen tuntemaan itsensä tylsäksi, merkityksettömäksi ja jopa taakaksi vanhemmilleen.

Mikä avuksi? Mitä postmodernin vanhemmuuden jälkeen?

- Läsnäoleminen lapselle: Ei vain ”olla paikalla” vaan aidosti olla läsnä ja kiinnostuneita siitä, mitä sanottavaa lapsella on. Nuorten vakavin ongelma on vanhemman kaipuu! Nuori tarvitsee paljon aikaa läsnäolevan vanhemman kanssa avautuakseen tälle asioistaan. Miksi emme näe, kysy ja puhu lapsillemme? Missä ovat aikuiset mallit nuorten elämästä?

- Kollektiivinen vanhemmuus on aikuisena ja vastuussa olemista, yhteisvastuuta kaikista lapsista ja vastuuta huomisen maailmasta. Kuluttamisen vähentämistä ja ikuisen talouskasvun harhan läpi näkemistä.


________________________________________________________________________________

Esityksensä lopuksi Schmitt pyysi miettimään valintojaan JO silloin, kun elämä on hyvää... 
Itse pukisin saman viestin näin: Ei tarvitse ajaa seinään tullakseen järkiinsä. :)

Luentoa oli nautinto seurata Schmittin lukuisien käytännön esimerkkien vuoksi. Jokainen vanhempi osaa kuvitella sen kaksivuotiaan, joka ei halua lähteä puistosta kotiin ja huutaa kainalossa kuin syötävä, kun vanhempi ottaa homman haltuun ja kantaa lapsen kotiin. Aina ei tarvitse neuvotella ja keskustella lapsen kanssa, pettymykset kuuluvat elämään.

Schmittin esitys oli todella kiinnostava myös ihmisen maailmankuvien kehitysteorian, Spiral Dynamicsin, valossa. Kyseinen teoria ja kirja on ainakin minulle tuonut oivalluksia siitä, miksi ihmiset ajattelevat usein samassa tilanteessa niin eri tavoin. Ehkäpä vielä joskus kirjoitan aiheesta lisää...

Schmittin esityksen jälkeen jäin pohtimaan vielä sitä, että lapsen (tai kaikkien ihmisten ja asioiden) aito kohtaaminen ja pysähtyminen arkipäivän ihmeiden äärelle  tekee myös aikuisen elämästä ja vanhemmuudesta uudella tavalla antoisaa. Lapsen kohtaaminen ei siis ole vain velvollisuus muiden velvollisuuksien päälle, vaan rajaton mahdollisuus antautua tälle hetkelle ja kokea sen ihmeellisyys yhdessä lapsen kanssa.

Eläinten koulu

Puiden keskellä oli metsälampi. Lammen ympäristössä asuivat ankka, kala, kotka, pöllö, orava ja jänis. Eläimet päättivät perustaa koulun, jotta heistä tulisi fiksuja, yhtä fiksuja kuin ihmiset.
     Muutaman aikuisen elämen avustuksella ne kehittivät opintosuunnitelman, jonka uskottiin tuottavan osaavia eläimiä. Siihen kuuluivat oppiaineet juoksu, uinti, puussa kiipeily, hyppy ja lento.
     Ensimmäisenä koulupäivänä veli jänis kampasi korviaan ja lähti iloisesti hyppelehtien ensimmäiselle juoksutunnilleen.
     Siinä hän oli haka. Hän juoksi mäelle ja takaisin niin nopeasti kuin vain pystyi. Ah, miten sen tuntui hyvältä. Hän sanoi itselleen: ”En voi uskoa tätä. Koulussa saan tehdä, mitä parhaiten osaan.”
     Opettaja sanoi: ”Jänis, sinulla on todella edellytyksiä juoksuun. Sinulla on isot lihakset takajaloissa. Lisäharjoittelulla saat enemmän irti joka pompusta.”
     Jänis sanoi: ”Rakastan koulua. Saan tehdä, mitä tykkään tehdä, ja opin tekemään sitä vielä paremmin.”
     Seuraavalla tunnilla oli uintia. Kun jänis huomasi veden, hän sanoi: ”Odottakaa, odottakaa! Jänikset eivät pidä uimisesta.”
     Opettaja sanoi: ”No, et ehkä tykkää siitä vielä, mutta viiden vuoden päästä tiedät, että se on sinulle hyväksi.”
     Puussakiipeilytunnilla laitettiin puunrunko 30 asteen kulmaan niin, että kaikilla eläimillä olisi mahdollisuus onnistua. Pieni jänis yritti niin kovasti, että hän loukkasi jalkansa.
     Hypyssä jänis pärjäsi oikein hyvin,. Lentotunnilla hänellä oli ongelma. Opettaja teki hänelle psykologisen testin ja huomasi hänen kuuluvan lentämisen tukiopetukseen.
     Tukiopetuksessa jäniksen piti harjoitella hyppäämällä kalliolta. Hänelle kerrottiin, että hän voisi onnistua tekemällä riittävän kovasti töitä.
     Seuraavana aamuna jänis meni uintitunnille. Opettaja sanoi: ”Tänään hyppäämme veteen.”
     ”Odottakaa, odottakaa. Puhuin vanhemmilleni uimisesta. He eivät oppineet uimaan. Emme halua tulla märiksi. Haluaisin jättää tämän kurssin väliin.”
     Opettaja sanoi: ”Et voi, valinnaiskurssit ovat loppuneet. Tässä vaiheessa sinulla on vain yksi vaihtoehto: joko hyppäät tai reputat.”
     Jänis hyppäsi veteen – ja joutui paniikkiin. Hän upposi kerran. Hän upposi kaksi kertaa. Kuplia tuli pintaan. Opettaja näki, että hän oli hukkua, ja nosti hänet ylös. Muut eläimet eivät olleet koskaan nähneet mitään yhtä hauskaa kuin tämä märkä jänis. Hän näytti enemmän hännättömältä rotalta, ja he piipittivät ja hyppivät ja haukkuivat ja nauroivat jänikselle. Jänis oli märempi kuin mitä hän oli ikinä eläessään ollut. Hän halusi kipeästi päästä luokasta pois. Hän oli iloinen, kun tunti vihdoin oli ohi.
     Kotimatkalla jänis ajatteli, että vanhemmat ymmärtäisivät häntä ja tukisivat häntä. Kun hän tuli kotiin, hän sanoi vanhemmilleen: ”En tykkää koulusta. Haluan vain olla vapaa.”
     ”Jotta jänikset pääsisivät eteenpäin, sinun on hankittava päättötodistus,” vastasivat vanhemmat.
     Jänis sanoi: ”En halua pitään päättötodistusta.”
     Vanhemmat sanoivat: ”Sinä hankin päättötodistuksen, haluat tai et.”
     He kinastelivat, ja lopulta vanhemmat määräsivät jäniksen sänkyyn. Seuraavana aamuna jänis lähti kouluun hitain askelin. Sitten hän muisti rehtorin sanoneen, että njoka kerta kun hänellä on ongelmia, on opon toimiston ovi aina auki.
     Kun jän tuli kouluun, hän hyppäsi opon huoneen tuoliin ja sanoi: ”En tykkää koulusta.”
     Opo sanoi: ”Mmmmm, kerro minulle siitä.”
     Jänis kertoi.
     Opo sanoi: ”Jänis, kuulen mitä sanot. Kuulen sinun sanovan ettei tykkää koulusta, koska et tykkää uimisesta. Luulen diagnosoineeni sen oikein. Jänis, kerron sinulle, mitä teemme. Pärjäät oikein hyvin juoksussa. Uimisessa sen sijaan sinun tarvitsee tehdä töitä. Järjestän sen niin, ettei sinun tarvitse enää mennä juoksutunneille, ja saat kaksi jaksoa uintia.”
     Kuultuaan tämän jänis oksensi!
     Kun jänis loikkasi opon toimistosta, hän nosti katseensa ja näki vanhan ystävänsä Viisaan Pöllön, joka kallisti päätään ja sanoi: ”Veli jänis, elämän ei tarvitse olla tuollaista. Meillä voisi olla kouluja ja työpaikkoja, joissa jokainen saisi keskittyä siihen, mitä hän tekee hyvin.”
     Veli jänis innostui. Hän ajatteli, että valmistuttuaan hän voisi perustaa firman, jossa jänisten ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin juosta, oravat saisivat vapaasti kiipeillä puissa, ja kalat saisivat uida minkä haluaisivat. Kun jänis hävisi metsän uumeniin, hän huokaisi ja totesi itsekseen: ”Voi, miten mahtava paikka se olisi.”

(Tarina on esitetty alunperin Donald O. Cliffonin & Paula Nelsonin teoksessa "Soar with Your Strengths". Suomennos on Torfinn Slåenin laatima ja se on esitetty kirjassa “Tee tilaa tuloksille”.)

Miten tieto kasvaa?

Seuraan säännöllisesti filosofi Lauri Järvilehdon blogia Ajattelun ammattilainen, jossa oli taas kerran mainio kirjoitus. Järvilehto käsittelee blogissaan innostavasti mm. aivojen toimintaa, flow-tilan syntyä, muistamista, oppimista, moraalia ja muuta maallikollekin sopivaa filosofiaa. Tieteellisesti mutta riittävän käytännönläheisesti. Viimeisimpänä ihastutti havainnollinen kirjoitus tiedon kasvamisesta hermoverkkojen tasolla  - siitä, miten mielekästä oppimista tapahtuu vain, jos uusi tieto pystytään kytkemään aiemmin opittuun. Tästä pääset lukemaan tekstin.

K-12 Constructors - uudenlainen tapa opiskella

Ystäväni on ollut mukana kehittämässä pienellä suomalaisella joukolla K-12 Constructors -nimellä toimivaa uudenlaista mullistavaa tapaa opiskella oppivelvollisuutta. Oppimisympäristö mahdollistaa todella monipuoliset opiskelutavat ja opettajan valitsemat tavat seurata ja ohjata oppimista. Järjestelmään voi tutustua täältä. Järjestelmän kehittäjät etsivät nyt kouluja ja opettajia testaamaan järjestelmää ilmaiseksi! Kannattaa tutustua! 
Alla lainauksia oppimisympäristön nettisivuilta:

Constructors-opiskeluympäristö perustuu ajatukseen opiskelijasta itsenäisenä tiedon rakentajana, joka oppii parhaiten aktiivisen työskentelyn, vertaistuen ja sisäisen motivaation kautta.
Opiskeluympäristö on alunperin suunniteltu kotioppijoiden ja Feeniks-koulun käyttöön, mutta on laajentunut järjestelmäksi, jota voi soveltaa kaikenlaisissa oppimisympäristöissä ja -tasoilla.

Kevään 2012 aikana järjestelmää testataan kotioppijaryhmällä. Järjestelmä on tarkoitus saada julkaisukuntoon helmikuun aikana. Uusittu ulkoasu on parhaillaan työn alla. Kuvia tulee tänne pian.
Syksyllä 2012 julkaistaan peruskoulujen käyttöön oma versio. Kiinnostuneet koulut tai opettajat voivat ottaa jo kevään aikana testijärjestelmän käyttöönsä.
Tavoitteena on saada lukiojärjestelmä käyttöön lukuvuoden 2013-2014 aikana.

Järjestelmä on pienen suomalaisen kehittäjätiimin käsialaa ja tavoitteena on ollut kehittää ensimmäinen aidosti oppilaslähtöinen verkko-opiskelujärjestelmä.
Järjestelmän kehitystyössä on tehty yhteistyötä Jyväskylän yliopiston, Otavan opiston ja Kehittyvä koulu -yhdistyksen kanssa.

Vapaan agendan koulu?

Onko kiire pakollista ja välttämätön (koulunkin) paha? Vai onko se valitsemamme mielentila? Mielentila, joka kylläkin syntyy helposti sitä ruokkivassa ympäristössä.

Aloin juuri lukea Pekka Pirhosen kirjaa No agenda club - Elä väljästi. Kirjassa kerrotaan siitä, miten meidän kannattaisi varata elämässämme, niin töissä kuin kotonakin, tilaa olemiselle tässä hetkessä ilman suunnitelmia ja paineita. Sellaista aikaa, jolle emme aseta vaatimuksia, vaan joka tuo tilaa luovuudelle ja läsnäololle. Tätä aikaa Pirhonen kutsuu no agenda -ajaksi, vapaan agendan ajaksi.. No agendaa voitaisiin nähdäkseni kutsua myös läsnäoloksi tässä hetkessä tai toisen aidoksi kohtaamiseksi, sisimpänsä kuunteluksi. Pirhosen mukaan maailmassa kaivataan sekä "yes agenda" -aikaa, suunnitelmia ja niiden toteuttamista, että tätä "no agenda" -aikaa, joka luo tilaa kaikelle uudelle syntyä. Joka tapauksessa kirjassa on sivuilla 46-47 koulua koskeva mielenkiintoinen kuvaus, jonka lainaan tähän. Tällaisessa koulussa haluaisin olla töissä:

"Koulut ovat tiukan agendan ja ahdistavan oppimiskilpailun pesiä. No Agenda -koulussa tavoitteena ei ole kova opiskelu, vaan luonteva oppiminen. Perinteisen "maanantaisin on aina kello kahdeksalta matikkaa" -tuntien lomassa on sopiva määrä No Agenda -tunteja, jolloin on tarjolla monenlaista opetusta ja oppilaat valitsevat itse, mihin osallistuvat. Voi mennä sparraamaan matikkaa tai kuvaamataidon tunnille tai nettiin englannin keskustelutunnille. Opettajan ja työvälineet ovat tarjolla, opiskella saa sitä, mihin tuntee juuri nyt eniten imua; sitähän ihminen on valmis oppimaan kaikkein nopeimmin ja helpoimmin. Yes Agenda -tunnit siis huolehtivat minimiopetuksen antamisesta kaikille ja No Agenda -tunnit antavat jokaiselle oppilaalle tilan käsitellä opittua väljemmin ja oppia itseään eniten kiehtovista aineista lisää. Yes Agenda -kokeet mittaavat määrätietoista oppimista pakollisen opetussuunnitelman puitteissa, No Agenda -kokeet taas mittaavat sitä, mitä kukin oppilas on sen lisäksi halunnut oppia, oma-aloitteisesti. Kokonaisarvosanat muodostuvat näiden yhteisvaikutuksesta. Luovat  oppilaat, jotka ovat päämäärätietoisesti huolehtineet pakollisesta osasta ja sen lisäksi löytäneet jotakin itselleen tärkeää opiskeltavaa, saavat parhaat arvosanat. Tällaista päämäärätietoista luovuuttahan työelämässäkin tarvitaan, ei pelkästään pakolliset jutut hoitavia robotteja.

Tiedollisen oppimisen rinnalla koulussa opitaan sosiaalisia taitoja, myötätuntoa ja toisen ihmisen tukemista. Tiedollisen Agendan rinnalla on siis inhimillinen agenda, jota voi kutsua Hyväksi Agendaksi. Väsyneille ja turhautuneille on Hyvän Agendan kouluissa hiljentymishuone ja meditaatio-opastus saatavilla; ahdistuneille löytyy aina kärsivällinen kuuntelija ja myötäeläjä. Torkkuhuoneessa voi ottaa nokoset, ruokalasta saa välipalaa, jos aamiainen on jäänyt aamulla väliin. Mitä tahansa tatvitaankin, koulupäiviin jätetty tyhjä tila antaa sille tilaa tulla esiin ja tulla käsitellyksi. Oppimiseen saadaan valtava tehon lisäys, mutta ennen kaikkea ahdistuksen määtä romahtaa. Väljyys koulunkäynnissä vie kiusaamiselta tilan. Saman se tekee työpaikallakin, kiusaaminenhan ei rajoitu kouluihin. "

 Hmmm... En näe heti mitään syytä, miksi tavallista peruskoulua ei voitaisi vaikka heti alkaa kehittää tähän suuntaan. Kyse on tahdosta ajatella asioita uudelleen avoimin mielin. Enkä usko että tämänkaltaisessa koulussa olisi kovin paljon mainittuja "Väsyneitä ja turhautuneita" tai "ahdistuneita" oppilaita. 

Kirsti Lonka: Vapauttakaa lapset!

Huomasin tänään Opettaja-TV:n joulukalenterin, johon kuuluu kymmenen puheenvuoroa lapsista ja nuorista.

Tämän päivän puheenvuoron pitää kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka, joka puhuu siitä millainen on ihmiselle luonnollinen tapa oppia. Pitääkö oppimisen olla hauskaa? Millaista on ihmiselle lajityypillinen käytös?
Suosittelen katsomaan parin minuutin videon!

Lapsen ilmiömäinen kyky oppia

Ajattelun ammattilainen Lauri Järvilehto kirjoittaa täällä siitä, miten hänen omat lapsensa oppivat asioita ilmiömäisesti omaan tahtiinsa iPadilla. Kun saavat tehdä tasan sitä mikä eniten kiinnostaa, ilman suorituspaineita, mittaamista, ulkoa asetettuja oppimistavoitteita.

Järvilehto viittaa tekstissä intialaisen Sugata Mitran tutkimukseen, jossa intialaiset katulapset oppivat sekä englannin kieltä että tietokoneen käyttöä uskomattomalla tavalla ilman minkäänlaista ohjausta, kun heidän saatavilleen vain tuotiin englanninkielisillä ohjelmilla varustettu tietokone. Kurkkaa video alta, jos kiinnostaa.



Yhteisöllinen, lasten omaan tahtiin tapahtuva oppiminen vetää minua yhä enemmän puoleensa. Yhä enemmän pohdin, miten soveltaa kaikkea tätä tietoa omaan työhöni "ihan tavallisessa koulussa". Enimmäkseen kyse on rohkeudesta, vaikkei tietysti ihan pelkästään siitä.

Uuden verkko-oppimisympäristön esittelytilaisuudet Turussa, Tampereella ja Helsingissä

Tervetuloa kuulemaan innostavasta uudesta verkko-oppimisympätistöstä!

MISTÄ ON KYSE?

Työnimellä Feeniks kulkevan verkko-oppimisjärjestelmän isä ja kehittäjä Marko Koskinen esittelee oppimisympäristöä kiinnostuneille, esimerkiksi vanhemmille ja opettajille.

FEENIKS
- on täysin uudenlainen verkossa toimiva sosiaalinen oppimisympäristö
- mahdollistaa opiskelun omaan tahtiin ja oppijoiden yksilöllisten
tarpeiden huomioimisen
- yksilöllinen ja joustava etenemisnopeus
- vaihtelevat työtavat
- yhteisöllinen oppiminen, verkostuminen toisten oppijoiden kanssa
- opettajan apua silloin kun sitä aidosti tarvitaan
- mahdollisuus painottaa opiskeluaan omien kiinnostuksen kohteiden mukaan
- sopii hyvin monenlaisiin oppimisympäristöihin suurista kouluista
kotikouluihin ja esim. sairaalakouluihin
- kattaa kaikki perusopetuksen oppiaineet
- sisältää myös oppilaiden ja opettajien hyvinvointiin liittyviä osioita
- on nyt tulossa pilottivaiheeseen, pilottikouluja tai -kuntia
etsitään

TURUSSA esittelytilaisuus pidetään maanantaina 28.11.2011 klo 17-19 kaupunginkirjaston kokoustilassa (Cafe Siriuksen yläpuolella). Tilaisuus on maksuton, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista. Turun tilaisuuteen voit ilmoittautua 25.11. mennessä osoitteeseen tulevaisuudenkoulu(ät)gmail.com.

TAMPEREEN esittelytilaisuus on sunnuntaina 20.11. klo 15-18 Pirkkalassa.
HELSINGIN esittelytilaisuus on perjantaina 25.11. klo 18-20 Hub Helsingin tiloissa, Annankatu 31-33 C, ulko-ovella summeri.
Tampereen ja Helsingin tilaisuuksien ilmoittautumiset ja lisätietoja: marko(ät)vapaus.net

Luonnollista oppimista - onnellisia lapsia

Annetaan lastemme rakastua maailmaan.
Annetaan heille sama oivalluksen ja oppimisen ilo, jota itse olen saanut ja saan edelleen kokea joka päivä.
Annetaan tämän tutkimisen halun suunnata heidän oppimistaan.
Annetaan lasten suuntautua sinne, minne heidän oppimisenhalunsa, kehitysvaiheensa ja luontainen kiinnostuksensa heitä vie.
Annetaan heidän innostua palavasti jostakin aiheesta ja koluta se "perimmäistä nurkkaa myöten" ja siirtyä seuraavaan asiaan kun heistä itsestään siltä tuntuu.
Luotetaan siihen, että he ehtivät oppia tarvitsemansa silloin kun sitä tarvitsevat, niin kuin aikuisetkin tekevät.
Luotetaan siihen, kun näemme heidän olevan loputtoman kiinnostuneita maailmasta.
Luotetaan, että tämän kiinnostuksen tukeminen riittää siihen, että he oppivat kaiken tarvitsemansa, aina silloin kun sitä tarvitsevat.
Luotetaan siihen, että välineitä ja tiettyjen täsmällisten tietojen siirtämistä tärkeämpää on olla lasten käytettävissä ja antaa heille mahdollisuuksia tutustua itseensä ja maailmaan.
Tuetaan heitä tutustumisessa itseensä.
Autetaan heitä säilyttämään tunne itsestä muiden ihmisten odotusten ristipaineissakin.
Annetaan lasten elämäninnon säilyä.
Annetaan heidän tehdä villejä kokeiluja ja arvauksia, annetaan epäonnistua ja miettiä, mitä sitten tekisin.
Annetaan lapsille tilaa.
Annetaan lasten oppia omalle kehitysvaiheelleen sopivalla tavalla.
Annetaan heidän oppia persoonalleen sopivalla tavalla: niiden tutkia yksin, jotka nauttivat nyt siitä ja niiden opiskella ryhmässä, jotka tänään haluavat tehdä niin.
Annetaan lasten oppia näkemään, mitä lahjoja maailma meille tarjoaa ja arvostamaan sitä.
Annetaan lasten suunnitella, miten he haluaisivat järjestää ihmiskunnan yhteiselon maapallolla.
Annetaan lapsille tilaisuus ymmärtää, miten huikean, elämäksi kutsutun prosessin erottamaton osa hekin ovat.
Annetaan lasten elää kosketuksessa omaan sisimpäänsä ja toteuttaa sitä.
Annetaan lasten ja nuorten kiinnostua mistä tahansa alasta, joka heitä kiinnostaa ja myönnetään, että heillä  on oikeus tehdä uusia valintoja, jos jokin valinta ei enää ole ajankohtainen. Ihminen muuttuu ja kehittyy koko elämänsä ajan, annetaan sille tilaa.
Annetaan aikuisillekin tilaa vaihtaa alaa ja innostua, sillä innostuneita ihmisiä maailma todella tarvitsee.
Katsotaan lapsia ja nuoria kuin ihmettä, ei niin kuin projektia jota pitää (yrittää)hallita.
Maailma tarvitsee vahvoja ihmisiä, jotka tietävät keitä he ovat ja jotka eivät pelkää tarttua toimeen.

Haluan luoda ihmisille iästä riippumatta mahdollisuuksia luonnolliseen oppimiseen, koska uskon että se tukee ihmisen mahdollisuutta elää aitona itsenään ja toteuttaen ihmisyyttään sen koko potentiaalilla. Haluan antaa itse oivaltamisen iloa tai pikemminkin olla poissa sen tieltä. Lapsella on luontainen oppimisen ilo, jonka ei tarvitse sammua.

Tarvitseeko - tai voiko - oppimista sitoa paikkaan ja kellonaikaan? Oppimista tapahtuu niin paljon muualla kuin koulussa – ehkä enemmistö oppimisesta? Näkisin koulun tehtäväksi ennen kaikkea ihmisen tutustuttaminen itseensä ja ihmisten väliseen yhdessä toimimiseen. Opettaa enemmän ihmisenä elämisen taitoja kuin sirpaletietoa. Elämällä on hieno ominaisuus opettaa ihmiselle juuri se, mitä ihminen eniten tarvitsee, silloin kun hän sitä tarvitsee. Koulun ja opettajan tehtävänä voisi olla ennen kaikkea valaa oppilaisiin rohkeutta ja uskoa tulevaisuuteen, toimia mahdollistajana.

Jouni Välijärvi: Peruskoulu ei uudistu tuntijaon muutoksilla

Koulutustutkimuksen professori Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksessa ja Pisa-tutkimuksen vastuullinen johtaja Suomessa kirjoittaa Helsingin Sanomissa 31.10. siitä, miten suomalainen koulujärjestelmä kaipaa suurempia muutoksia kuin tuntijaon viilausta.

Välijärven (ja monien muiden) mukaan suomalainen peruskoulu onnistuu saattamaan lähes kaikki nuoret toisen asteen opintoihin, mutta monen nuoren vaikeudet alkavat peruskoulun jälkeen. Huolestuttavan moni vuori keskeyttää toisen asteen koulutuksen. Välijärvi esittää tälle syyksi mm. seuraavaa:
"Pisa-tulosten mukaan lähes kymmenellä prosentilla nuorista on niin heikko lukutaito, että heidän edellytyksensä selviytyä jatko-opintojen ja työelämän vaatimuksista ovat riittämättömät. Hyvin usein näillä nuorilla on heikot taidot myös matematiikassa ja luonnontieteissä. Osaamattomuus kasautuu samoille nuorille, joille kouluaika on usein ollut sarja toistuvia epäonnistumisia. Ei siis ihme, että usko omiin oppimisen mahdollisuuksiin katoaa, asenne koulutukseen on kielteinen ja jatko-opintoihin hakeudutaan lähinnä ulkoisen pakon sanelemana. Pienikin vastoinkäyminen saattaa ajaa nämä nuoret keskeyttämään opintonsa. Edellytykset yhteiskunnan korostamalle elinikäiselle oppimiselle on näin kadotettu jo elämänkaaren alkutaipaleella."

Tuntijaon "näpertelyn, kuten Välijärvi itse kirjoittaa, sijaan hän peräänkuuluttaa neljää asiaa, jotka tarvitaan elinikäisen oppimisen perustaksi:

• eheä kokonaiskuva todellisuudesta
• kehittyneitä tiedonhallinnan taitoja
• luottamusta omiin oppimisen mahdollisuuksiin
• halua tehdä jatkuvasti työtä oman osaamisensa eteen

Siinäpä taas asiallista haastetta erään nuoren opettajan työhön. :)

Kirsti Lonka: Passiivisesta pänttäämisestä syvälliseen ymmärtämiseen

Täällä on luettavissa Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professorin Kirsti Longan näksmyksiä siitä, että oppimisen tulisi tapapahtua uusimman tutkimustiedon mukaisilla tehokkailla ja mielekkäillä tavoilla. Kannatetaan. :)

Makupalana tähän Longan esittämä provokatiivinen vertaus:

– Liian usein päädytään pelkästään ”bulimiaoppimiseen”, jossa opiskelijat tankkaavat tietoa kirjoista tai opettaja syöttää sitä ylen määrin. Sen jälkeen oppilaat oksentavat tiedon koepaperiin ja unohtavat.

Kustantajilla liikaa valtaa?

Eija Aalto ja Peppi Taalas kirjoittavat Helsingin sanomissa siitä, että heidän näkökulmastaan kustantajilla on liikaa valtaa siihen, mitä ja miten Suomen kouluissa opetetaan.

Opetussuunitelma kertoo melko laveasti millaisia arvoja, työtapoja, asiasisältöjä jne. oppilaiden tulisi oppia, mutta jättää mielestäni oikein opettajalle melko vapaat kädet miten toteuttaa opetusta. Opettajathan ovat käyneet monivuotisen opettajankoulutuksen, joten on voitava luottaa, että he osaavat itse päättää tilanteen, oppilaiden, omien vahvuuksiensa ja muiden tekijöiden mukaan, miten heidän luokissaan opiskellaan. Oppikirja on tässä hyvä apu, muttei sen tarvitsisi hallita opiskelua niin paljon kuin se usein tekee.

Oppikirjaan on helppo tukeutua, mutta oppikirjojen tekemistä sanelevat kaupalliset intressit. Aallon ja Taalaksen mukaan kustantajat eivät uskalla ottaa taloudellisia riskejä lähteä suunnittelemaan jotain todella innovatiivista ja tulevaisuuteen katsovaa. Niinpä oppikirjat ja tapa tukeutua pitkälti niihin opetuksessa ovat olleet melko samanlaisia jo kymmeniä ellei satakin vuotta. Kustantajat pelkäävät opettajien muutosvastarintaa: ellei jokin uusi innovaatio heti myy, ei kustantaja ole kiinnostunut kehittämään sitä edelleen.

Tapoja opiskella on niin monenlaisia, että on sääli, jos tavat kaventuvat yhden tahon eli kustantajien vuoksi eikä opettaja näe millaisia er mahdollisuuksia hänellä olisi. Mainittakoon muuten, että Etelä-Korea on päättänyt luopua oppikirjoista kokonaan vuoteen 2015 mennessä. Siitä lisää myöhemmin!

Riittävän hyvä opettaja

Lainasin kirjastosta kirjan Riittävä hyvä opettaja. Kirjassa opettaja ja opettajankouluttaja Katariina Stenberg pohtii sitä, miten opettaja löytää sellaisen oman identiteetin, jonka varassa hän voi luottaa itseensä työssään, erottaa olennaisen epäolennaisesta ja tulla tietoiseksi työhönsä ja työskentelytapoihinsa vaikuttavista taustasyistä. Oma identiteetin muodostaminen on asia, johon ainakaan omassa opettajankoulutuksessani en juurikaan törmännyt. Siis niin että sitä olisi syvällisesti pohdittu ja kehittymiselle varattu aikaa ja tilaa. Kuitenkin ilman omaa identiteettiä toimimme helposti tiedostamattamme erilaisten odotusten ristiaallokossa tuntien opettajan työhön kohdistuvat odotukset jopa ylivomaisina yrittäessämme vastata kaikkiin niihin. Moni opettaja vaihtaakin alaa työuransa alkuvuosina, etenkin ellei ole löytänyt omaa identiteettiään opettajana ja ihmisenä.

Kirja rakentuu lyhyistä teksteistä, jotka käsittelevät eri aiheita, kuten opettajan identiteettiä, reflektiota, ryhmäyttämistä, flowta, vuorovaikutusta, opettajan suhdetta yhteiskuntaan ja jaksamista. Kaikkien tekstien taustalta esiin nousee kuitenkin nimenomaan identiteettityön ja syvällisen reflektion merkitys opettajan työlle ja myös neuvoja tämän työn tekemiseen. Stenberg kirjoittaa lämpimällä ja helposti lähestyttävällä otteella ja valaisee monessa kohdassa asiaa esimerkeillä omasta tai tuttaviensa elämästä. Kirja nivoo sujuvasti yhteen suoraan lukijaansa puhuttelevaa tekstiä ja viittauksia lukuisiin tieteellisin tutkimuksiin.

Tässä vielä lyhyt ote kirjasta (s.15):

"Nähdäkseni phronesis, oppilaiden todellinen kohtaaminen ja autenttinen läsnäolo, on mahdollista vasta kun opettaja on ensin kohdannut itsensä; hän on tehnyt itselleen näkyväksi omat arvonsa, ihmiskäsityksensä ja ajatuksensa hyvästä elämästä. Kyse on siis omasta identiteetistä ja sen tiedostamisesta: kuka minä olen, mistä olen tullut ja mihin olen menossa."

Identiteetin tiedostaminen, omat arvot ja ihmiskäsitys on monesti lyhyellä aikavälillä helpompaa sivuuttaa kuin käydä tutkimaan niitä ja törmätä ehkä vähemmän miellyttäviin havaintoihin itsestään, mutta uskon sen työn aina kannattavan pidemmällä aikavälillä. 
Itsensä kanssa oleminen on antoisampaa, jos tietää kenen kanssa on. :)

Kurkistuksia tulevaisuuteen 2.-3.9.

Ystäväni on mukana järjestämässä mielenkiintoista tapahtumaa, josta ajattelin mainita täälläkin ja johon olen itsekin menossa käymään. Kyseessä on syyskuun alussa Tampereen keskustorilla järjestettävä ilmainen Tulevaisuuskylä-tapahtuma.

Tapahtuman kantava teema on kestävä kehitys ja tulevaisuudennäkymät kaupungeissa. Tavoitteena on jakaa tietoa ja tuoda yhteen eri kohderyhmien ihmisiä kuulemaan, miten voimme jokainen olla vaikuttamassa kestävän tulevaisuuden rakentamiseen elämän eri osa-alueilla.

Tapahtuman ohjelmassa on luentoja ilmastonmuutokseen, ekokaupunkeihin, talouskasvuun ja -laskuun, teknologiaan ja sekä ravintoon ja terveyteen.

Lisäksi ohjelmassa on lyhytelokuvia ja leffoja, esityksiä, arkkitehtuuria ja mahdollisuus mm. tutustua naurujoogaan, kokeilla sähköpyöriä ja vierailla eri aihealueiden teemapisteissä, jotka rakennetaan hienon paviljongin sisälle. Kuvittelisin että täällä riittäisi katseltavaa ja kokeiltavaa lapsillekin.

Kylänäkymä tarjoilee katsojalle useita rinnakkaisia tulevaisuuksia ja inspiroi oman tulevaisuusajattelun kehittämiseen.Ympäristönäkökohdat on huomioitu myös tapahtuman toteutuksessa.

Tapahtumalla on myös Facebook-ryhmä, joho voit liittyä.

Sanaa tapahtumasta saa levittää vapaasti!