Ihanat aivot - mutta miten saada niistä irti enemmän?

Olen rakastunut. Aivoihini. <3
Haluatko oppia lukemaan ainakin tuplasti nopeammin ja muistaa lukemasi nykyistä paremmin?

Pitkästä opiskelu-urasta huolimatta en koskaan oikein oppinut nauttimaan tenttikirjoista. Vaikka olin kiinnostunut opiskelemistani aiheista, tenttikirjojen lukeminen oli mielestäni hidasta ja takkusi. Vähän väliä piti palata tekstissä taaksepäin tarkistamaan jo luettua ja tuntui etten muista mitään enkä opi hallitsemaan kokonaisuuksia niin hyvin kuin toivoin. Harvoin menin tenttiin hyvin valmistautuneena ja luottavaisin mielin. Useimmiten joten kuten lukeneena, välillä lukematta, välillä jätin menemättä. Silti jotenkin sain kahdeksassa vuodessa kaksi pätevyyttä ja yhden lapsen, mihin olen itse tyytyväinen. Mutta olisinko hyötynyt, jos yliopistossa olisi opetettu parempaa lukutekniikkaa? Ihan taatusti! Ja ne mindmapit, en voi väittää koskaan suorastaan rakastaneeni niitä...
  
Törmäsin kirjastossa Mari Aulangon kirjaan Minä osaan - anna aivojesi toimia. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 1991, mutta parinkymmenen vuoden iästään huolimatta täyttä rautaa. Kirjan neljä osa-aluetta käsittelevät viisasta lukemista, muistiinpanojen tekemistä (mind map), muistin toimintaa ja aivoja - erittäin hyviä aiheita siis, mutta parasta kirjassa oli ihasteleva, rohkaiseva, innostava, onnistumisen kokemuksia luova ja itseluottamusta lisäävä ote! Tiedän, että aiheesta on kirjoitettu sadoittain tai tuhansittain kirjoja, mutta minuun puri tämän kirjan tiiviys, lempeys ja toimivuus sekä ajatus, että kaikkea elämässä vastaan tulevaa voi lähestyä oppimismahdollisuutena. Tai ehkä vain oikea kirja osui oikeisiin käsiin oikealla hetkellä, ken tietää?

Mikä vaikuttaa eniten kykyymme oppia ja muistaa? Omat uskomuksemme.

Jos olemme oppineet ajattelemaan, että oppiminen on vaikeaa ja vaatii työtä ja että iän myötä muisti heikkenee jo kolmenkympin iästä lähtien, niin käy taatusti. Toteutamme itse uskomuksemme. Mutta aivojemme potentiaali on rajaton tai lähes rajaton. Aivot ovat edelleen tieteelle hyvin puuttellisesti tunnettu avaruus, vaikka tietämys karttuukin jatkuvasti. Toisin kuin aiemmin uskottiin, aivoilla on uskomaton kyky uusiutua ja lisäksi vanhemman ihmisen kokemus auttaa häntä oppimaan ja muistamaan jopa tehokkaammin kuin lapsi. Jos valitsemme uskoa jälkimmäisellä tavalla, voimme puolestaan elää sen näkemyksen todeksi. Minä tiedän kumman haluan valita!

Viisaassa lukemisessa olennaista on läsnäoleva keskittynyt lukeminen. Silloin lukeminen sujuu tehokkaammin ja mieleen jää enemmän. Tiesin jo ennestään siitä, miten katsetta pitäisi kirjan sivulla kuljettaa, mutta tässä kirjassa annettiin vaiheittaiset ohjeet uuden lukemistavan opetteluun ja harjoitteluvälineenä toimi itse kirja. Kun ihminen lukee nopeammin ja muistaa paremmin, hän alkaa luottaa oppimiskykyynsä ja iloita siitä.


Monet kirjan asioista aivolohkojen toiminnasta lyhyt- ja pitkäkestoiseen muistiin ja erilaisiin oppimistapoihin ovat monille ainakin jossain määrin tuttuja jo muualta, joten niitä en tähän referoi. Kuitenkin ihanista aivoistamme on mahdollista saada käyttöön tietoisen ja analyyttisen ajattelun lisäksi alitajuinen potentiaali, mutta annammeko sille tilaa? Aulanko pohtii kirjassa myös sitä, miten koulu huomioi käytännössä olemassaolevan muistamista ja oppimista koskevan tietämyksen. Tarjoaako koulu riittävästi mahdollisuuksia oikean aivolohkon käyttöön ja aivolohkojen väliseen yhteitoimintaan? Saako koulussa liikkua opiskellessaan? Onko luovuus jotain, joka edelleen varataan tietyille "poikkeaville" yksilöille, joita ei saada mukautumaan yleisiin opettamisen ja oppimisen käytäntöihin? Vai onko koulu uudistunut aidosti?

Tehottomat tai itselle sopimattomat oppimismenetelmät johtavat usein oppimisen ilon kadottamiseen.

Oppimisen ilon kadottaminen on Aulangon mielestä henkilökohtainen, kansakunnan ja ihmiskunnan draama (vai tragedia?). Yksilötasolla se johtaa elämään, joka ei maistu miltään, uuvuttaa ja jäykistää, muuttaa innokkaan löytöretkeilijän patsaaksi, joka katselee elämän ohikulkua näkemättömin silmin. Kansakunnan tasolla organisaatioilta vaaditaan ihan uudenlaista huolenpitoa ja välittämistä ihmisistä. Ihmiskunnan tasolla oppimistaitoa, kykyä muuttumiseen ei tarvita pelkästään teknisen ja taloudellisen lisäkehityksen aikaansaamiseen, vaan niiden aiheuttamien tuhojen ja uhkien korjaamiseen ja torjumiseen. Ihmiskunta kohtaa parhaillaan haasteita, joista selviäminen tulee vaatimaan aivan uudenlaista olemisen tapaa ja ajattelua.

Loppuun lainaus kirjasta (s.126):

"Eräässä kummallisessa yhteiskunnassa on toimittu jo usean sukupolven ajan niin, että kaikki työt ja tehtävät opetetaan tekemään yhdellä kädellä, vasemmalla. Sen käyttöön rohkaistaan, siitä palkitaan -- silloinkin kun työ on vaujeaa suorittaa ilman oikean käden apua. Oikea käsi olisi silloin tällöin ihan hyödyllinen, mutta se on käytön puutteessa tullut työkyvyttömäksi...

Tiukan paikan tullen tällaisen yksikätisen avuksi haetaan toinen ihminen, jonka on annettu oikea kätensä työkädeksi tai hän on tehnyt sen salaa... Häntä pidetään erikoisena, mutta esim. yritykset ovat huomanneet, että kannattaa sietää paria tällaista palkkalistoillaan. Tai sitten nämä vasemman käden käyttäjät viedään johonkin erityiseen paikkaan esim. saunailtaan tai korpihotelliin ja kas! oikea käsi saadaan vertymään tilapäisesti kuntoon. -- Mitähän jälkeä syntyisi, jos kaikki tämän yhteiskunnan jäsenet olisivat kaksikätisiä!

Mieletön yhteiskuntaluomus, vai?? Sellaisessahan me elämme, kunhan käsi-sanan tilalle vaihdetaan aivopuolisko!"

(Onnistuiko lukunopeuden tuplaaminen? Onnistui ja ylikin. Oppiminen jatkuu. Tämä kirjoitus on muuten laadittu midmapin avulla!)

Postmoderni vanhemmuus ja mitä sen jälkeen?

Olen miettinyt nykyisin yleisiä vanhemmuuden (tai laajemmuuden aikuisuuden) ongelmia. Miksi tuntuu että niin monilta on vanhemmuus jollain tavalla hukassa (arvioimatta lainkaan itseäni tässä suhteessa)? Onko tämä käsitys vain nostalgista harhaa (en usko että mikään mennyt aika on kokonaisuutena ollut jotenkin parempi kuin nykyinen), vai onko siinä jotain perää?

Pari viikkoa sitten sain työpaikallani seurata psykoterapeutti FT Florence Schmittin huippuluentoa, joka antoi näkökulmia moniin kysymyksiini ja pohdintoihini.  Kollegoilta kuulin esityksen jälkeen kommentteja tyyliin: ”paras vanhempainiltaesitys ikinä!” Enkä väitä vastaan!

Luennossaan Schmitt kuvasi osuvasti millaisia seurauksia siirtyminen modernista maailmankuvasta postmoderniin on aiheuttanut perheille tai yleisemmin kasvattajilllle (tai, kirjoittajan omana huomiona, edelleen kaikille elämänalueille) ja sitä kautta lapsille. Eli miten monet nykyiset ongelmat ovat nähdäkseni loogista seurausta postmodernista maailmankuvasta sen äärimuodossa.

Tässä muutamia poimintojani esityksestä tekemistäni muistiinpanoista (Korostan että nämä ovat vain muistiinpanojani luennosta, eivät itse luennon sisältö sellaisenaan):
_____________________________________

Mitä on postmoderni vanhemmuus:

- Postmoderniin maailmankuvaan liittyy (ainakin liiallisuuksiin mennessään) itsensä toteuttamisen pakko, identiteetin rakentamisen projekti, joka on itsekeskeinen, itseriittoinen ja mielihyväkeskeinen projekti ja joka ajaa muiden arvojen edelle.
--> Onko aikuisuuden määritelmä auttamatta vanhentunut? ("Aikuinen"= kypsä suhde itseensä, hyväksyy itsensä, on itsenäistynyt suhteessa primääriperheeseensä, kykenee sitoutumaan puolisoon ja lapsiin, kantaa vastuuta itsestään ja muista, myös kollektiivista vastuuta.)
- Postmodernia identiteettiä rakennetaan pitkälti kuluttamalla.
- Postmodernissa maailmankuvassa elävälle, voimakkaasti itsensä toteuttamiseen keskittyneelle ihmiselle vanhemmuus on suuri mielentilan muutos. Vanhemmuudessa on vaikeaa siirtyminen riippumattomuudesta riippuvuuteen ja riippuvuuden kohteena olemiseen; itsensä ja kehonsa asettamista toisen ihmisen palvelukseen, kun elämän keskiössä on ollut oman identiteetin rakentaminen.
- Aikaisemmin maailmassa on ollut melko itsestäänselvää, että jossain vaiheessa lapsia tulee, nykyään lastensaantitoivetta ajoitetaan mm. työurien suhteen ja pyritään optimoimaan  ”täydelliseen hetkeen”. Vanhemmuudesta on tullut yhä enemmän valinta.

-Mielihyvähakuisuuden seurauksia maailmassa:

• pelätään aiheuttaa lapsen ikätasolle sopivia pettymyksiä

• ei osata kohdata lapsen pahaa oloa ja kiukkua

• halutaan miellyttää ja "kunnioittaa" lasta: esim. "Mitä ostettaisiin?" ”Mitä sä haluaisit syödä?”

• on kiire saada lapsi (ja lapsilla tulla) itsenäiseksi ja isoksi

• kilpailu, elämyshakuisuus ja riittämättömyyden tunteet tunkeutuvat koululaisten elämään

• ei opita sietämään odottamista

• nuoret kasvavat keskenään, missä ovat aikuiset?

• elämän ollessa loputtomien valintojen valintatalo, on tuskallista joutua luopumaan mistään

- "laatuajan" tai "oman ajan" tarve: Miksi arki ei riitä tai kelpaa? Mikä väsyttää nuoret vanhemmat? Kun lapsen kanssa on tylsää ja on menettänyt kyvyn nauttia pienistä asioista ja olla läsnä.

-Oman vanhemman jatkuva  välinpitämättömyys saa lapsen tuntemaan itsensä tylsäksi, merkityksettömäksi ja jopa taakaksi vanhemmilleen.

Mikä avuksi? Mitä postmodernin vanhemmuuden jälkeen?

- Läsnäoleminen lapselle: Ei vain ”olla paikalla” vaan aidosti olla läsnä ja kiinnostuneita siitä, mitä sanottavaa lapsella on. Nuorten vakavin ongelma on vanhemman kaipuu! Nuori tarvitsee paljon aikaa läsnäolevan vanhemman kanssa avautuakseen tälle asioistaan. Miksi emme näe, kysy ja puhu lapsillemme? Missä ovat aikuiset mallit nuorten elämästä?

- Kollektiivinen vanhemmuus on aikuisena ja vastuussa olemista, yhteisvastuuta kaikista lapsista ja vastuuta huomisen maailmasta. Kuluttamisen vähentämistä ja ikuisen talouskasvun harhan läpi näkemistä.


________________________________________________________________________________

Esityksensä lopuksi Schmitt pyysi miettimään valintojaan JO silloin, kun elämä on hyvää... 
Itse pukisin saman viestin näin: Ei tarvitse ajaa seinään tullakseen järkiinsä. :)

Luentoa oli nautinto seurata Schmittin lukuisien käytännön esimerkkien vuoksi. Jokainen vanhempi osaa kuvitella sen kaksivuotiaan, joka ei halua lähteä puistosta kotiin ja huutaa kainalossa kuin syötävä, kun vanhempi ottaa homman haltuun ja kantaa lapsen kotiin. Aina ei tarvitse neuvotella ja keskustella lapsen kanssa, pettymykset kuuluvat elämään.

Schmittin esitys oli todella kiinnostava myös ihmisen maailmankuvien kehitysteorian, Spiral Dynamicsin, valossa. Kyseinen teoria ja kirja on ainakin minulle tuonut oivalluksia siitä, miksi ihmiset ajattelevat usein samassa tilanteessa niin eri tavoin. Ehkäpä vielä joskus kirjoitan aiheesta lisää...

Schmittin esityksen jälkeen jäin pohtimaan vielä sitä, että lapsen (tai kaikkien ihmisten ja asioiden) aito kohtaaminen ja pysähtyminen arkipäivän ihmeiden äärelle  tekee myös aikuisen elämästä ja vanhemmuudesta uudella tavalla antoisaa. Lapsen kohtaaminen ei siis ole vain velvollisuus muiden velvollisuuksien päälle, vaan rajaton mahdollisuus antautua tälle hetkelle ja kokea sen ihmeellisyys yhdessä lapsen kanssa.

Eläinten koulu

Puiden keskellä oli metsälampi. Lammen ympäristössä asuivat ankka, kala, kotka, pöllö, orava ja jänis. Eläimet päättivät perustaa koulun, jotta heistä tulisi fiksuja, yhtä fiksuja kuin ihmiset.
     Muutaman aikuisen elämen avustuksella ne kehittivät opintosuunnitelman, jonka uskottiin tuottavan osaavia eläimiä. Siihen kuuluivat oppiaineet juoksu, uinti, puussa kiipeily, hyppy ja lento.
     Ensimmäisenä koulupäivänä veli jänis kampasi korviaan ja lähti iloisesti hyppelehtien ensimmäiselle juoksutunnilleen.
     Siinä hän oli haka. Hän juoksi mäelle ja takaisin niin nopeasti kuin vain pystyi. Ah, miten sen tuntui hyvältä. Hän sanoi itselleen: ”En voi uskoa tätä. Koulussa saan tehdä, mitä parhaiten osaan.”
     Opettaja sanoi: ”Jänis, sinulla on todella edellytyksiä juoksuun. Sinulla on isot lihakset takajaloissa. Lisäharjoittelulla saat enemmän irti joka pompusta.”
     Jänis sanoi: ”Rakastan koulua. Saan tehdä, mitä tykkään tehdä, ja opin tekemään sitä vielä paremmin.”
     Seuraavalla tunnilla oli uintia. Kun jänis huomasi veden, hän sanoi: ”Odottakaa, odottakaa! Jänikset eivät pidä uimisesta.”
     Opettaja sanoi: ”No, et ehkä tykkää siitä vielä, mutta viiden vuoden päästä tiedät, että se on sinulle hyväksi.”
     Puussakiipeilytunnilla laitettiin puunrunko 30 asteen kulmaan niin, että kaikilla eläimillä olisi mahdollisuus onnistua. Pieni jänis yritti niin kovasti, että hän loukkasi jalkansa.
     Hypyssä jänis pärjäsi oikein hyvin,. Lentotunnilla hänellä oli ongelma. Opettaja teki hänelle psykologisen testin ja huomasi hänen kuuluvan lentämisen tukiopetukseen.
     Tukiopetuksessa jäniksen piti harjoitella hyppäämällä kalliolta. Hänelle kerrottiin, että hän voisi onnistua tekemällä riittävän kovasti töitä.
     Seuraavana aamuna jänis meni uintitunnille. Opettaja sanoi: ”Tänään hyppäämme veteen.”
     ”Odottakaa, odottakaa. Puhuin vanhemmilleni uimisesta. He eivät oppineet uimaan. Emme halua tulla märiksi. Haluaisin jättää tämän kurssin väliin.”
     Opettaja sanoi: ”Et voi, valinnaiskurssit ovat loppuneet. Tässä vaiheessa sinulla on vain yksi vaihtoehto: joko hyppäät tai reputat.”
     Jänis hyppäsi veteen – ja joutui paniikkiin. Hän upposi kerran. Hän upposi kaksi kertaa. Kuplia tuli pintaan. Opettaja näki, että hän oli hukkua, ja nosti hänet ylös. Muut eläimet eivät olleet koskaan nähneet mitään yhtä hauskaa kuin tämä märkä jänis. Hän näytti enemmän hännättömältä rotalta, ja he piipittivät ja hyppivät ja haukkuivat ja nauroivat jänikselle. Jänis oli märempi kuin mitä hän oli ikinä eläessään ollut. Hän halusi kipeästi päästä luokasta pois. Hän oli iloinen, kun tunti vihdoin oli ohi.
     Kotimatkalla jänis ajatteli, että vanhemmat ymmärtäisivät häntä ja tukisivat häntä. Kun hän tuli kotiin, hän sanoi vanhemmilleen: ”En tykkää koulusta. Haluan vain olla vapaa.”
     ”Jotta jänikset pääsisivät eteenpäin, sinun on hankittava päättötodistus,” vastasivat vanhemmat.
     Jänis sanoi: ”En halua pitään päättötodistusta.”
     Vanhemmat sanoivat: ”Sinä hankin päättötodistuksen, haluat tai et.”
     He kinastelivat, ja lopulta vanhemmat määräsivät jäniksen sänkyyn. Seuraavana aamuna jänis lähti kouluun hitain askelin. Sitten hän muisti rehtorin sanoneen, että njoka kerta kun hänellä on ongelmia, on opon toimiston ovi aina auki.
     Kun jän tuli kouluun, hän hyppäsi opon huoneen tuoliin ja sanoi: ”En tykkää koulusta.”
     Opo sanoi: ”Mmmmm, kerro minulle siitä.”
     Jänis kertoi.
     Opo sanoi: ”Jänis, kuulen mitä sanot. Kuulen sinun sanovan ettei tykkää koulusta, koska et tykkää uimisesta. Luulen diagnosoineeni sen oikein. Jänis, kerron sinulle, mitä teemme. Pärjäät oikein hyvin juoksussa. Uimisessa sen sijaan sinun tarvitsee tehdä töitä. Järjestän sen niin, ettei sinun tarvitse enää mennä juoksutunneille, ja saat kaksi jaksoa uintia.”
     Kuultuaan tämän jänis oksensi!
     Kun jänis loikkasi opon toimistosta, hän nosti katseensa ja näki vanhan ystävänsä Viisaan Pöllön, joka kallisti päätään ja sanoi: ”Veli jänis, elämän ei tarvitse olla tuollaista. Meillä voisi olla kouluja ja työpaikkoja, joissa jokainen saisi keskittyä siihen, mitä hän tekee hyvin.”
     Veli jänis innostui. Hän ajatteli, että valmistuttuaan hän voisi perustaa firman, jossa jänisten ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin juosta, oravat saisivat vapaasti kiipeillä puissa, ja kalat saisivat uida minkä haluaisivat. Kun jänis hävisi metsän uumeniin, hän huokaisi ja totesi itsekseen: ”Voi, miten mahtava paikka se olisi.”

(Tarina on esitetty alunperin Donald O. Cliffonin & Paula Nelsonin teoksessa "Soar with Your Strengths". Suomennos on Torfinn Slåenin laatima ja se on esitetty kirjassa “Tee tilaa tuloksille”.)