Maailma muutoksessa ja koulu sen mukana... Hyppää mukaan lukemaan!

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Postmoderni vanhemmuus ja mitä sen jälkeen?

Olen miettinyt nykyisin yleisiä vanhemmuuden (tai laajemmuuden aikuisuuden) ongelmia. Miksi tuntuu että niin monilta on vanhemmuus jollain tavalla hukassa (arvioimatta lainkaan itseäni tässä suhteessa)? Onko tämä käsitys vain nostalgista harhaa (en usko että mikään mennyt aika on kokonaisuutena ollut jotenkin parempi kuin nykyinen), vai onko siinä jotain perää?

Pari viikkoa sitten sain työpaikallani seurata psykoterapeutti FT Florence Schmittin huippuluentoa, joka antoi näkökulmia moniin kysymyksiini ja pohdintoihini.  Kollegoilta kuulin esityksen jälkeen kommentteja tyyliin: ”paras vanhempainiltaesitys ikinä!” Enkä väitä vastaan!

Luennossaan Schmitt kuvasi osuvasti millaisia seurauksia siirtyminen modernista maailmankuvasta postmoderniin on aiheuttanut perheille tai yleisemmin kasvattajilllle (tai, kirjoittajan omana huomiona, edelleen kaikille elämänalueille) ja sitä kautta lapsille. Eli miten monet nykyiset ongelmat ovat nähdäkseni loogista seurausta postmodernista maailmankuvasta sen äärimuodossa.

Tässä muutamia poimintojani esityksestä tekemistäni muistiinpanoista (Korostan että nämä ovat vain muistiinpanojani luennosta, eivät itse luennon sisältö sellaisenaan):
_____________________________________

Mitä on postmoderni vanhemmuus:

- Postmoderniin maailmankuvaan liittyy (ainakin liiallisuuksiin mennessään) itsensä toteuttamisen pakko, identiteetin rakentamisen projekti, joka on itsekeskeinen, itseriittoinen ja mielihyväkeskeinen projekti ja joka ajaa muiden arvojen edelle.
--> Onko aikuisuuden määritelmä auttamatta vanhentunut? ("Aikuinen"= kypsä suhde itseensä, hyväksyy itsensä, on itsenäistynyt suhteessa primääriperheeseensä, kykenee sitoutumaan puolisoon ja lapsiin, kantaa vastuuta itsestään ja muista, myös kollektiivista vastuuta.)
- Postmodernia identiteettiä rakennetaan pitkälti kuluttamalla.
- Postmodernissa maailmankuvassa elävälle, voimakkaasti itsensä toteuttamiseen keskittyneelle ihmiselle vanhemmuus on suuri mielentilan muutos. Vanhemmuudessa on vaikeaa siirtyminen riippumattomuudesta riippuvuuteen ja riippuvuuden kohteena olemiseen; itsensä ja kehonsa asettamista toisen ihmisen palvelukseen, kun elämän keskiössä on ollut oman identiteetin rakentaminen.
- Aikaisemmin maailmassa on ollut melko itsestäänselvää, että jossain vaiheessa lapsia tulee, nykyään lastensaantitoivetta ajoitetaan mm. työurien suhteen ja pyritään optimoimaan  ”täydelliseen hetkeen”. Vanhemmuudesta on tullut yhä enemmän valinta.

-Mielihyvähakuisuuden seurauksia maailmassa:
  • pelätään aiheuttaa lapsen ikätasolle sopivia pettymyksiä
  • ei osata kohdata lapsen pahaa oloa ja kiukkua
  • halutaan miellyttää ja "kunnioittaa" lasta: esim. "Mitä ostettaisiin?" ”Mitä sä haluaisit syödä?”
  • on kiire saada lapsi (ja lapsilla tulla) itsenäiseksi ja isoksi
  • kilpailu, elämyshakuisuus ja riittämättömyyden tunteet tunkeutuvat koululaisten elämään
  • ei opita sietämään odottamista
  • nuoret kasvavat keskenään, missä ovat aikuiset?
  • elämän ollessa loputtomien valintojen valintatalo, on tuskallista joutua luopumaan mistään

- "laatuajan" tai "oman ajan" tarve: Miksi arki ei riitä tai kelpaa? Mikä väsyttää nuoret vanhemmat? Kun lapsen kanssa on tylsää ja on menettänyt kyvyn nauttia pienistä asioista ja olla läsnä.

-Oman vanhemman jatkuva  välinpitämättömyys saa lapsen tuntemaan itsensä tylsäksi, merkityksettömäksi ja jopa taakaksi vanhemmilleen.

Mikä avuksi? Mitä postmodernin vanhemmuuden jälkeen?


- Läsnäoleminen lapselle: Ei vain ”olla paikalla” vaan aidosti olla läsnä ja kiinnostuneita siitä, mitä sanottavaa lapsella on. Nuorten vakavin ongelma on vanhemman kaipuu! Nuori tarvitsee paljon aikaa läsnäolevan vanhemman kanssa avautuakseen tälle asioistaan. Miksi emme näe, kysy ja puhu lapsillemme? Missä ovat aikuiset mallit nuorten elämästä?

- Kollektiivinen vanhemmuus on aikuisena ja vastuussa olemista, yhteisvastuuta kaikista lapsista ja vastuuta huomisen maailmasta. Kuluttamisen vähentämistä ja ikuisen talouskasvun harhan läpi näkemistä.


________________________________________________________________________________

Esityksensä lopuksi Schmitt pyysi miettimään valintojaan JO silloin, kun elämä on hyvää... 
Itse pukisin saman viestin näin: Ei tarvitse ajaa seinään tullakseen järkiinsä. :)

Luentoa oli nautinto seurata Schmittin lukuisien käytännön esimerkkien vuoksi. Jokainen vanhempi osaa kuvitella sen kaksivuotiaan, joka ei halua lähteä puistosta kotiin ja huutaa kainalossa kuin syötävä, kun vanhempi ottaa homman haltuun ja kantaa lapsen kotiin. Aina ei tarvitse neuvotella ja keskustella lapsen kanssa, pettymykset kuuluvat elämään.

Schmittin esitys oli todella kiinnostava myös ihmisen maailmankuvien kehitysteorian, Spiral Dynamicsin, valossa. Kyseinen teoria ja kirja on ainakin minulle tuonut oivalluksia siitä, miksi ihmiset ajattelevat usein samassa tilanteessa niin eri tavoin. Ehkäpä vielä joskus kirjoitan aiheesta lisää...

Schmittin esityksen jälkeen jäin pohtimaan vielä sitä, että lapsen (tai kaikkien ihmisten ja asioiden) aito kohtaaminen ja pysähtyminen arkipäivän ihmeiden äärelle  tekee myös aikuisen elämästä ja vanhemmuudesta uudella tavalla antoisaa. Lapsen kohtaaminen ei siis ole vain velvollisuus muiden velvollisuuksien päälle, vaan rajaton mahdollisuus antautua tälle hetkelle ja kokea sen ihmeellisyys yhdessä lapsen kanssa.

2 kommenttia:

  1. Jos emme pysty kohtaamaan itseämme ja pysähtymään arkipäivän ihmeiden äärelle, niin emme pysty kohtaamaan myöskään lapsiamme ja muita ihmisiä. Toisaalta juuri vanhemmuus antaa monesti tähän kohtaamiseen molemmin puolin mahdollisuuden ja on osa aikuiseksi kasvamistamme - lapsemme ovat todellisia opettajiamme kun sen vain oikein oivallamme.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, ajattelen aivan samoin. Samalla asialla (läsnäololla tai sen puutteella) on sama vaikutus kaikkiin ihmissuhteisiin. Uskon että yhä useammat ovat havahtumassa tämän asian äärelle.

    VastaaPoista

Innostavaa vai raivostuttavaa vai jotain ihan muuta? Jaa toki kommenttisi!