Sijaisena, läsnä

Tein opiskelujen lyhyitä sijaisuuksia ja mietin paljon, mikä niissä on välillä hankalaa, vaikka pidän työstä ja koen olevani "oikealla alalla".

Yksi ilmeinen haittapuoli lyhyissä pätkäsijaisuuksissa on tietysti se, ettei siinä ehdi todella tutustua oppilaisiin eikä muodostaa heihin kunnollista suhdetta. Muistan hyvin oman kouluaikani ja sen, miten teimme kaikkemme, että saisimme sijaisen jotenkin mokaamaan ja nolostumaan. Usein onnistuimmekin. :) Minkä taakseen jättää, sen edestään... Joka tapauksessa ne villit vekaratkin suhtautuvat sijaisopettajaan paremmin, jos sijainen uskaltaa jättää jäykän opettajanaamion kotiin ja kohdata heidät ihmisinä eikä kasvottomana oppilasmassana.

Toinen mieleeni tullut hankaluus lyhyissä sijaisuuksissa on se, että sijaisena helposti yrittää astua toisen opettajan saappaisiin. Sijainen ottaa syystäkin paineita siitä, että on ehdittävä käsitellä ne asiat, jotka vakiopettaja on toivonut käsiteltävän. Jos vakiopettaja on kirjoittanut sijaisen ohjeisiin, että tehkää työkirjasta tehtävät 2 ja 3, vaatii sijaiselta pokkaa jättää tehtävät tekemättä, vaikka jokin muu tapa työskennellä sopisikin siihen hetkeen paremmin. Vakiopettaja taas on itse vastuussa kokonaisuudesta, ja jos jokin asia tai työtapa ei sovi tänään aikatauluun, opettaja itse harkitsee, voidaanko se käsitellä myöhemmin vai jättää kokonaan pois. Vakiopettaja on tavallaan vapaampi tarttumaan hetkeen opetuksessaan. Toki lyhytaikainen sijainen silti kaipaa ohjeita siitä, mitkä asiat olisi hyvä ehtiä opiskella vakiopettajan poissaollessa.

Jokaisella sijaisella on varmaankin erilaiset toiveet ohjeiden suhteen, mutta itse olen taipuvainen ajattelemaan, että alaa opiskelevalle sijaiselle riittää tuntien sisällön suhteen sellaiset ohjeet, joissa kerrotaan, mitkä aihesisällöt tulisi ehtiä käsitellä koko sijaisuuden aikana. Muutoin jättäisin sijaiselle mahdollisimman vapaat kädet tuntien toteutuksen suhteen ja opettaa omalla persoonallaan.

Ei haittaa jos töppää. Ei haittaa ellei kaikki mene suunnitellusti. Oppilaiden on hyvä nähdä että opettaja on ihminen. Sijainenkin. :)
 

Jokapäiväiset ilonaiheet - vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo

Tällä kertaa kirjasuositus, kenelle tahansa vanhemmalle, opettajalle ja muuten lasten kanssa aikaansa viettävälle:

Olen lukemassa kirjaa Jokapäiväiset ilonaiheet - vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo (Everyday Blessings). Kirjan ovat kirjoittaneet Myla ja Jon Kabat-Zinn. Myla on kätilö ja kouluttaja, Jon lääketieteen tohtori, stressinhallintaklinikan perustaja, ja kirjailija, joka on kirjoittanut useita teoksia tietoisesta läsnäolosta. Toki he ovat myös vanhempia.

Kirja opettaa lukijalle uuden tavan katsoa lasta: kuin näkisi hänet ensimmäistä kertaa, sellaisenaan, ilman oman mielemme tulkintoja siitä millainen tämä lapsi on. (Lähes) kaikki vanhemmat ja opettajat haluavat tietysti kasvattaa lapsen siten, mitä pitävät parhaana mahdollisena tapana. Nälillä emme kuitenkaan omilta ennakko-oletuksiltamme edes näe, mitä lapsi eniten juuri siinä hetkessä tarvitsee. "Parhaalla mahdollisella tavalla" voi myös tehdä vanhemmuudesta/opettajuudesta väkinäistä yrittämistä. Läsnäolossa vanhemmuus ja opettajuus on jatkuvia ilonaiheita ja luontevaa (en sanonut että pelkästään iloista ja helppoa). Läsnäolossa näkee sen elämänilon ja riemun, joka lapsen silmissä loistaa. Läsnäolossa ei samalla tavoin stressaa kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen kasvatuksessa tai elämässä yleensäkin. Sitä paitsi, kenen näkökulmasta pieleen? Samalla koko olemisen tapa saattaa muuttua...

Pysähdy.
Katso lasta todella.
Hän on ihme.